Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.
»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.
Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen. Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.
Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa. Pappi totteli vastahakoisesti.
»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»
»Minäkö —?»
Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja jonka hän nyt kietoi ympärilleen.
Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.
Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:
»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin hyvät ystävät?»