Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.

»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»

Aasta puhkesi itkuun:

»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä, Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa ja kunniansa oli tahraton —.

»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»

* * * * *

Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa. Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat. Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän katkeruuden.

Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu — oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety, pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai, jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. — Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että olisi mennyt mereen —

Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.

Jeesus, Maria — missä Eirik on —.