Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä itselleni armoa.
Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen pienenä ollessaan — muistathan sen!
— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään. Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä, joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.
Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.
Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin tytär yhtä paljon kuin hänenkin..
Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella, olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.
Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.
Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää. Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta — hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja —.
Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli. Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn raivoon.
Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin: