"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika, kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se, joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen. Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja petkuttivat heitä määrättömästi.
"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.
"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut. Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella, jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja kohtaan — puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin — 'harjoittaa väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin, käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita kiskottiin siihen määrään, että talonpojan viimeinenkin lehmä kuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin: 'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä vain ja kärsiä ain'.
"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius — puhuessaan saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista — kuin Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan, joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat kasvattaneet.
"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun Kaarle
XI taittoi aateliston vallan.
"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri ihmisarvosta.
"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät. Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi herroistaan.
"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä ei nouse täyteen kymmeneen.
"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin, joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla. Ja mitenkä lukuisat ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.
"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista, petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan lohdutuksesta.'