Jo Johan Ludvig Runeberg on nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen" sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi, se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten aatteiden juhlimiseksi.
"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla — —". Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkaus Suomen suomalaiseen kansaan; rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.
Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:
"Hän oli suomalainen."
Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa kohtaan.
Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland" teoksessa:
"Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista…"
Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!
Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi meidän "Finländareillemme".
Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin purjerievuin kolahtaa karille — niin syyttäkööt itseään!