Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin, Suomen kultaisesta kirjasta kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan.[1]
Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille toiskielisten pöyhkeilyille.
Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa. Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan suomenkielestä lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: "Kun tämä lapsi (suomenkieli) kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär."
Suomentaja.
ESIPUHE
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan.
"Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen Sammon saattajaksi,
Uuen soiton suorijaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi." —
(Kalevala 50: 491-500.)
Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas palautumistaan.
Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on katoamaton — että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa varjoon oikean viisauden — niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.