Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy, vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. — Sen kielen, joka aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille, lumipeittoisille vuorille:
H'aurin sankari = Aurin(ko) sankari
nyt: "Gauri'sankar'"[2]
Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:
Jumalan maa —
nyt: "Jomale'ma".
Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:
"Kemi".
Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa pimeydestä, Kalevan = lämmön voittavan Pohjolan = kylmyyden asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset, Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.
Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:
"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3] nyt on päässyt kielimiesten kesken — —"
Ja tätä: Kallista kieltä on herätettävä uinailustaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.