Toinen ranskalainen, M. Léouzon le Duc, joka jo vuonna 1845 julkaisi
Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:
"Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie de la poesie se plaît à rendre des oracles … les femmes aussi sont poètes, elles composent en travaillant."
("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy yhdessä Tietäjättären kanssa … myöskin naiset ovat runoilijoita ja runoilevat työskennellessään.")
Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten, joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan korkeampaa kultuuria.
Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat runoilijoitaan ja suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle runoilevalle kansallekin on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!
Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää tietoja ja taitoja, kuten yleisesti on tunnettua. Professori O.M. Reuter lausuu ennen mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:
"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi tiedon kautta ja syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m. 'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava piirre.
"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja, jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen, vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan tiedon, sanan kaikkivoittavalla voimalla, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme, ominainen suomalaisille.
"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta, jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.
"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan luovan mielikuvituksen tuote.