Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin nykyisiin eläviin kieliin nähden.
Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli, joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.
Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti, tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.
Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää, Darwinin oppilasta Taylor'ia, joka monissa teoksissa, esim. teoksessa: "On the Origin of Aryans" (Lontoo 1889), päivän selvästi on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "on ainoastaan suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara."
Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun oksa.
Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava paikasta — ja päinvastoin.
Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i
Finland".
Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee "rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:
"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu" tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä. Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman teorian…"
Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!