Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön germanien erikoisuudeksi.
Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman toteutuu, tulee siinä ilmenemään todellisen sivistyksen korkein saavutus. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle — muiden kansojen sekä silloin että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja tuhoja."
Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]
Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian", kaikissa kappaleissa.
Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:
"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on lähtöisin; — eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene nimeksikään sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä, jota ilman kansat eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä syntynyttä historiaa?"
Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.
Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilpailussa voida nähdä viisauden ja röyhkeyden välillä tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen opetuskertomus kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.
Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen, "tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden — vaikenemaan!
Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä, ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen Lalli antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.