Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti ruotsinmaalaisille, että "Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet!"
Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän "yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta jälkeenpäin.
Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään", kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä päinvastoin. — Mitä tuo meihin koskee.
Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan, niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.
Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten oppiminen on hänelle "alentavaa".
Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, — mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.
Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen keskuudesta.
Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä ruokana.
Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. — Kirjainkustantaja Bonnier Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita sittemmin on parantunut.
Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän laistamme" y.m.