Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti, ettei hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta. Tämäpä oli selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei tunne alaansa kuuluvia teoksia!
Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.
Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa, Jules Martha, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista kieltä Italiassa, väitti että Etruskit,[59] joiden sivistys polveutui suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivat suomalais-ugrilaista kansanheimoa.
Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt tultiin todella levottomiksi.
Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. — Olihan kuitenkin onnistuttu tukkimaan hänen suunsa — niin luultiin. Myöskin professori Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?
Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?
Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta, Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia, mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus — vaikkapa ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää hänen erehtyneen — sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella. Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa, eikä missään muussa yliopistossa kuin Suomen. Missä oli yliopistomme suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.
Tämä tuli, näki ja voitti — kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä istuimilla istujat. Kauvempana istujat saivat vaan nauttia meikäläisten professorien kasvojen ilmeistä, joissa kuvastui "germanien iloisa sotakuntoisuuden henki".
Sitten seurasi asiaan kuuluva illanvietto…
Enimmin surullisen naurettavaa tässä akateemisessa näytelmässä oli se, että oli onnistuttu petkuttaa supisuomalaisiakin ylioppilaita ottamaan osaa suomisyöjäin johtajalle pidettyyn soihtukulkuun. — Aspa vaikeni. Ehkäpä hän nyt oli täysin nolattu. — Ei Winkleriä, eikä Marthaa oltu tilaisuuteen kutsuttu.