Siten käsitteet siirtyvät. Ensin poltetaan kaskea, siitä tulee pelto ja lopuksi pellolla syntyy bellum, kenttätaistelu, sota, kun "rodut" eivät enää tunne toisiaan.

Edelleen kertoo hra Karsten:

"Mutta kansannimen 'finne' ohella esiintyy sekä Ruotsissa, Norjassa että Tanskassa jo muinaisaikoina henkilönimenä 'Finn', myöskin yhdyssanoissa, kuten Finnvid ja Dagfinn, ja tämä muinaispohjoinen henkilönimi on säilynyt sukunimessä Finne, jota tavataan sekä Ruotsissa että Suomessa, jopa talonniminä maaseuduillakin. Ennen luultiin, että näillä nimillä oli yhteyttä kansannimen, Finne, kanssa. Mutta kun on vaikeata käsittää miksikä muinoin niin halveksittuja (!) lappalaisia ja suomalaisia olisi paljoa useammin kuin svealaisia ja tanskalaisia kunnioitettu nimenannon kautta, niin tämä vanha käsitys, lausuu ruotsalainen kielentutkija Noreen, voinee tuskin olla oikea. Ja nyttemmin on tuo vanha käsitys näistä finn-nimistä tarpeetonkin. Uudempi (!) paikannimien tutkimus Ruotsissa on nimittäin saattanut uskottavaksi, että vielä niinkin myöhään kuin viikinkiajan alussa (noin v. 700 j.Kr.) myös ruotsalaisten joukossa Ruotsissa oli n.s. 'muuttelijoita', ihmisiä, jotka eivät vielä olleet asettuneet vakinaisiin asuinpaikkoihin. Näitä paimentolaisia käsittivät (!) heidän vakinaisilla asuinsijoilla olevat naapurinsa suomalaisiksi (finnar), sanan varsinaisessa merkityksessä ja nimittivätkin heitä siten. Nimitys finne tuli sittemmin, kuten monet muutkin vanhat ruotsalaiset sukunimet, etunimeksi. Vertaa: Karl, Jarl, Knut, Sven y.m. — Vanhimmassa sukunimimuodossaan sisältyy sana finne, prof. Noreenin mukaan, myös muutamiin paikannimiin Ruotsissa, esim. Finnveden, Smålannissa, aijemmin Finnheden, jonka asukkaita latinalainen kirjailija Jordanes (500-luvulla) kutsuu Finnaithae. Tämän nimen ei siis enää voida katsoa todistavan Smålannissa muinaisina aikoina olleen suomalaista asutusta.

"Mutta jos vielä viikinkiajan alussa, noin v. 700-800 e.Kr., Ruotsissa oli n.k. 'finnar' ruotsalaista sukua, niin on luonnollista, että ne 'finnar' (suomalaiset) meidän maassamme, joista islantilaiset sadut niin paljon puhuivat, eivät nekään aina kuuluneet suomalaiseen kansanheimoon.

"Näillä Suomen 'Finnar'-ihmisillä tarkoitettiin epäilemättä sangen usein maamme silloisia ruotsalaisia…"

Tämä on tosiaankin niin nerokasta ja "tieteellistä", ettei tiedä onko tarkoitettu leikkiä vaiko totta. Tällä tavalla voi "todistaa" aivan mitä tahansa ja parhaiten sellaista, joka ilmeisesti on totuuden vastaista.

Johtopäätökset ovat sangen hauskoja! Ehkäpä Eerikki pyhä ja Henrikki-piispa olivatkin Ruotsinmaan "Finnar"-heimoon kuuluvia, jotka "kulkivat" ja "hakivat" kenenkä he nielisivät. Ehkäpä suomalainen Lalli Suomessa oikeastaan olikin sen ajan "ruotsalainen viikinki", jonka nimenä olisi pitänyt olla Dagfinn (dag = päivä), koskapa hän eräänä päivänä löysi Henrikki-piispan reestä jäällä ja löi kuoliaaksi tämän "muuttajan", josta ei jäänyt jälelle muuta kuin ruumis, joka kuljetettiin Turun tuomiokirkkoon.

Eiköhän olisi syytä antaa professori Karstenin kirjoittaa uudelleen Pohjoismaiden historia. Johonkinhan "ruotsalaisen sivistysrahaston" miljoona-markkaset ovat käytettävät. Olisihan sekin sivistystehtävä: kääntää nurin Pohjoismaiden historia.

Mitähän nuo "muinoin niin halveksitut suomalaiset" ovatkaan tehneet?

Wilhelm Thomsen ottaa heiltä heidän kielensä; Suomen yliopiston Kalevalan edustaja pyrkii heiltä ottamaan Kalevalan; ja T.E. Karsten ottaa heiltä paikannimet ja heidän oman nimensäkin. — Lopuksi kaiketi todistetaan, ettei suomalaisia ole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan — muualla kuin helsinkiläisen "kansanpuolueen" pelästyneessä mielikuvituksessa…