Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten "suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän ihmeellisen kansanrunoutensakin.
Onhan siinä suhteessa — virran mukana — tapahtunut kompastuksia tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.
Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se ansaitsee, — sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun ruotsalaisuuden puolesta".
Asia selviää seuraavasta:
Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta toimekseni sanotun teoksen selostamisen.
Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi "alakerraksi".
Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi osottaneet sille huomiota.
Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä kielestä tahi sen olemassa-olosta.
Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä sanoista.[5]
Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni" näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, — mutta minkälaisina! Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden tilapäistoimittajain laatima sekotus; — osia kummastakin kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi tuollaista seosta.