Mutta lukijan tulee muistaa, että meitä vastassa on koko yhdistysryhmä "Viikinkipoika ja Kumpp." Helsingissä, ja ettei meillä ole käytettävänä miljoonarahastoa, kuten totuuden vastustajilla on. Jos käytettävänämme olisi jokin rahasto, olisi meidän sangen helppo kasata kuvienkin avulla sellainen joukko kansantieteellisiä, antropologisia ja historiallis-maantieteellisiä todistuksia, että koko indogermanilainen otaksuma (hypoteessi) romahtaisi päälleen — paperikoriin.
Kun suotta on tuhlata niin paljon kirjoitus- ja painomustetta, jotta olisi voitu näyttää maamme alkuasukkaiden olleen ruotsalaisia, niin emme kuitenkaan saata olla tässä esittämättä — kuvana — erästä sellaista alkuasukasta, kuva II a.
Se on kuvattuna eräässä Suoniemeltä (Räisälästä) löydetyssä muinaisesineessä siten kuin kuva I a osottaa.
Siitä oikealle kädelle olemme piirtäneet vähän enemmän luonnonmukaisen kuvan siitä henkilöstä, jota tuntematon taiteilija muinaisessa Suoniemessä on käyttänyt mallinaan.
Kuten kuvasta käy selville, on tässä kysymys täysiverisestä lappalaisukosta, jota ei kukaan, ei parhaalla tahdollakaan, voi katsoa germaniksi tahi ruotsalaiseksi.
Näyttääksemme, ettei lappalaisten "lasso"-koristeiden yhtäläisyys Suomessa ja kaikkialla Europassa sekä Mykenessä, Vähässä Aasiassa, ole satunnainen, kuvaamme tähän vielä juuri Vähässä Aasiassa, Schliemannin Troijassa toimittamissa kaivauksissa löytyneen esineen ja kehotamme lukijaa tarkoin vertaamaan tämän esineen muotoa ja siinä ilmenevää koristeellista peruspiirrettä, kuva IV a, kuvaan III a, joka näyttää melkein kaikin puolin yhtäläisen, Lapinlahdella löydetyn pronssikauden esineen.
Onhan Suomessa löydetty esine paljoa yksinkertaisempi, mutta koristeen sekä muoto että peruspiirre on aivan sama, ja osottaa se, että esi-isämme vielä perimmässä Pohjolassakin takoivat koristeita samalla tavalla kuin heidän ammon aikaiset esi-isänsä Välimeren rantamilla olivat tehneet.
Ei kaiketi kuparipronssi-, kulta- ja aseseppä Ilmarinen suotta ollutkaan suomalaisten runouden päähenkilöitä. Agricolan kirjoituksista tiedämme, että hämäläiset pitivät Ilmarista — miehisen käsityön taitavana takojana — suuressa kunniassa, samoin kuin he kunnioittivat hänen vanhempaa veljeään, henkisen työn ja runojen seppää, Väinämöistä. Mutta näiden suurien esi-isäin laulujen oli väistyttävä paavin tieltä ja vetäydyttävä Venäjänpuolisen Karjalan synkkiin korpimaihin.
Venäläisille siis, ehkä tietämättään, on tuleva kunnia siitä, että he katoamasta ovat pelastaneet koko keltiläisen Europan suurimman ja vanhimman kansallisepoksen.
Ellei Venäjän valtaa olisi ollut, olisivat germanilaiset voudit, pyövelit ja teurastajat tunkeutuneet aina Vienanmerelle saakka. Silloinpa olisivat Europan viimeiset, keltiläisen suuruusajan muistot olleet vaan kirjoittamattomana muistona.