— Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!
Silloin huudahti kolme herraa:
— Ei, suokaa minun…! Oh, neiti Ida, älkää vaivatko itseänne!
Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja hyötymansikoita.
Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta tuntien jättänyt.
Ahaa … kvartetti on laulanut Södertelgessa, hänen kvartettinsa! Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen erämaankulkija vesipisarat… Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin pormestariksi… Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan… Ja täällä istuu hän, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista… No, olkoon kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä — hän edistyi hitaammin kuin muut — on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.
Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.
Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän asuntoonsa.
Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.
— Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?