Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli. "Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.
Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.
Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta, joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden viikon ajan.
Bredinin huoneen ovi aukeni.
— Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?
— Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.
Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?
— Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!
Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä, kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.
Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.
Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun taskuihin.