VI.
"Mutta ma laulelen murheistani…"
Haassa kalkkuvat karjan kellot, tyyni Roinehen ranta on, loitolla lentävän joutsenen siivet kultaa sätehet auringon. Kevään tuulonen — — —.
— Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!
— Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.
— No, minä jatkan, mamma rakas.
Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheistani Roineen rannalla yksin vaan.
Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan. Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa, kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.
He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.
— Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.