— Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana kaikkein vähemmin.
Hanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen, eikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.
Huvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen kuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla takaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän asui niin lähellä "linnaa". Hän tunsi pienen käsivarren koskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa. Hän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut, ajaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei koskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan musiikki-akatemiasta. — Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman keskustelua vireillä.
— Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?
— Hammarbon nuorta patruunia.
— Minuako? Kuinka ihmeessä…
— Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te olette minusta vain suuri, kiltti poika — älkää vaan suuttuko minulle! — mutta "linnassa" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa. Kaikki kysyivät teiltä neuvoa. Kaikkia te ohjasitte. Ja kun te piditte esitelmän — se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän sioistakin — kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te olisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan kuningas, Hammar!
Hammar nauroi iloisesti.
— Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti? Kuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja oikea kuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän muita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla aikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.
— Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?