Nyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset ja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa ilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt kotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle vanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:
"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku Lydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden, rauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka häntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan tapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson, joka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren sahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas Durmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä, jolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen talon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu minun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa. Herra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina uhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!"
Parin päivän päästä pysähtyi "tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja laiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin iloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli jotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi tuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski paksun, lihavan kätensä hänen olalleen.
— Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.
Neiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista hetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään tuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla katseella:
— Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!
Jakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.
— Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn täällä niin usein.
Tällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran kahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni — ja tietysti punastui.
— Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia, että herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.