Naisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan valhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin kertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja "voitoistaan" herrojen keskuudessa.
Pastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:
— Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia siellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa hänet?
Lydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi häntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.
Naiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien nypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota, elleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä kauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he odottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut saada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava lanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista päivää…
Oli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja Jakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei koskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti lausua "Niagaran" ja "Döbeln Juuttaalla".
Kaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua oloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne muutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa vetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista kiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena kovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset olivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat siellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.
Ei ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena usein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa, saaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja sellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja kokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka olivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle todellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.
Jakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin pastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä olisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja otti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten todellisuudessa oli Lydian "paikan" laita, vaan naisten selitykset tuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa kokonaista neljätoista päivää.
Mutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen rätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi. "Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä tyttöä!" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen pieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä aikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti Lydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin saavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla urhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten hän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin sen kautta.