Kolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin "linnan" lukusalin pöydällä, jonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä saapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä uutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja pidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt sanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn puhutut pianot olivat paljasta roskaa.
Ja neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet rautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka 68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen miehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja koska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän luokseen.
Palatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä virkkoi ukko Eneman huoahtain:
— Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi onnellisemmaksi kuin "Durmanin siirtolan kuningas", joksi vanha Alm sinua kutsuu!
— Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni suosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se sanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?
— Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!
— Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on sosialistinen, olen voinut "keinotella" omaisuudekseni sekä öljy- että tärkkelystehtaan?
— Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta edistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan minulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki kiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie sinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.
Ja ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja lähtenyt astelemaan eteenpäin.
Hammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. "Olin todellakin toivonut pääseväni toisten surkutteluista", mutisi hän, hänen hevosensa hiljalleen astuessa Hammarbota kohti.