Gerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne kyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen todisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät huulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja piilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.
Viipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon puhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista, päivästä ja toivosta.
— Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden et ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin tutkivasti.
— Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän tavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin uutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi … sentähden … etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.
— Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?
— Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä rakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien ja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi "uhrata" jotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko rakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda — ei, nyt täytyy sinun katsoa minua avoimesti silmiin — olethan sinä varma siitä, että jos olisit tullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma, ettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut katkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota olit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa sydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa naapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä jotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin minkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.
Gerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon toisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia unelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.
Gerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun päällä, ja kuiskasi:
— Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!
Kotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat rakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa, löytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.