— Eikö tämä "Strömberg kiertueen" ystävällinen tervehdys herätä pikku
Gerdani sielussa pientä kaipausta?
— Ei, Karl, minä tunsin ilolla sen olevan viimesen renkaan, joka nyt katkesi.
Alhaalla ulkorakennusten luona tallusteli pitkä, kapea varjo ympäri ja tarkasteli ovia ja koetteli lukkoja, sekä katsoi aittoihin, joissa ruis oli vielä puimatta.
— Tuo rakas, uskollinen vanhus! Ei edes tänään hän unohda tavallista kiertoaan talon ympäri. Etkö sinä tahdo kiitokseksi tuottaa hänelle iloa laulamalla hänelle hänen lempilauluaan? kuiskasi Hammar.
Gerda astui lähemmä aitausta. Siinä hän seisoi valkeassa hameessaan ja hunnussaan ikäänkuin puitteissa, jota köynnökset koristivat. Kuului hiljainen, hyväilevä laulu:
"Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheissani Roineen rannalla yksin vaan…"
Hammarin huulet vavahtelivat elämää ja rakkautta. Hänen kätensä kietoutuivat lujemmin Gerdan vyötäisille, samalla kun ääni hänen sydämessään sanoi:
— En enää koskaan ole yksin … en koskaan!