Pekka ei puhunut koskaan yhtään sanaa, mutta tohtorin puhuessa vavahti hänen ruumiinsa päästä jalkoihin, ja sitte meni hän ulos eteiskamariin.
Miia ymmärsi kaikki. Hän ei ollut voinut puhua koko päivänä, mutta lapsirakkaus poisti heikkouden ja hän huoahti puhumaan.
— Ei äidin pidä olla suuttuneen. Minä olen paljon parempi nyt ja pian pääsen minä ylös.
Ja "ylös pääsi" hän myös samana iltana, — ei köyhän kodin pikkumaisiin askareihin, vaan suuren, valoisan, rikkaan isänkodin sapatin lepoon.
Syystuuli oli tullut. Saaronin lilja oli "muutettu sisään." Vanhusten kodin ilma ja valo ei enää sopinut pikku Miialle.
* * * * *
Ei yhtään epäilyksen sanaa, että oli liian myöhään kutsuttu lääkäriä, liikkunut isän eikä äidin huulilta. Ei sellainen ole tavallista talonpojankodissa, mutta syvällä kahdessa murtuneessa sydämmessä puhkoi esiin nurjuutta ja itsesyyttämistä.
Pojat ovat nyt miehistyneet, jotta työ kyllä sujuu, vaikka Miia on poissakin, ja silli tietysti riittää nyt paremmin.
Usein kun äiti jakaa sen neljään palaseen viiden sijasta, samenee kuitenkin hänen silmänsä, ja silloin luo isä niin terävästi ja synkästi katseensa syrjään. Ei kukaan voi ymmärtää, mitä hän tarkastaa, mutta sillä paikalla Miia tavallisesti istui.
Ja kun kukkaset akkunan ulkopuolella kukoistavat, kurkistavat ne niin utelijoina akkunaruutua kohden ja ihmettelevät, miksei Miia tule ulos niiden luokse niinkuin ennen, ja silloin katkaisee äiti muutamia niistä joka sunnuntaiaamu ja viepi ne kirkkomaalle ja panee ne Miian haudan viheriälle nurmelle. Ehkä hän leikkii niiden kanssa, kun aurinko on mennyt alas eikä yksikään ihmissilmä näe sitä…