— Älä, isä, tee sitä, sillä se tulee liian kalliiksi eikä ole miksikään hyödyksi.
— Mutta sinä kuolet meiltä, lapsukainen! vastasi vanha Pekka ja ääni vapisi kuin olisi häntä vilustanut sydämmen sisimpään asti.
— Ei. Minä tunnen itseni tänään paljon paremmaksi, jotta ei kannata tuhlata niin paljon rahaa kuin mullit tuottavat koko vuonna.
— No, minä sitte odotan, mutta sano sinä, jos sinä tulet vähääkään huonommaksi!
Kului viikko ja yhä vaaleammiksi kävivät Miian posket. Äiti Lotta punnitsi itsekseen, eikö tämä vaaleus ollut alkua niihin "hohtaviin, valkoisiin vaatteisiin", joista kulkeva saarnamies oli puhunut, kuinka niitä kantavat ne, jotka "laulavat ylistystä karitsan istuimen edessä!" Isä mietti joka päivä mennä lääkärin luo mutta voi — kaksikymmentä viisi taalaria painoi raskaasti köyhässä kodissa. Ne tarvittiin niin hyvin muualle, ja jos kuitenkin Miia muuten paraneisi. Silloin hän niin varmaan ja totisesti itse saisi valita itselleen silkkihuivin muutamalla osalla tuota säästettyä summaa.
Muutamana aamuna oli niin hiljaista tuolla akkunan pielessä. Lotta hypähti peloissaan ylös, ja veren tahraama peite todisti, miten oli asianlaita. Lapsi hengitti ainoastaan heikosti.
Muutamia tunteja sen jälkeen seisoi lääkäri Miian vuoteen vieressä. Nyt oli hän noudettu ilman mitään aprikoimisia, oli ollut kotona ja heti seurannut mukana.
Hän katsoi terävästi Miiaan, Lottaan ja Pekkaan, ja sitte sanoi hän:
— Miksi ette ole noutaneet minua ennen?
— Herra Jesus, pitääkö minun lapseni kuolemaan, onko se liian myöhään? nyyhki äiti.