— Hän on enkeli, puhui uusi koulunopettaja, joka teki työtään ruokapalkoilla naapurissa ja väliin iltasin tavallisesti kuunteli Miian laululahjoja hänen mennessään noutamaan lehmiä.
Ja koska koulunopettaja seminaariaikanaan usein oli käynyt teaatterissa piispankaupungissa, ja katunäytelmissä nähnyt pieniä, väriseviä tehtaantyömiesten lapsia varustettuina villatekotukilla ja pahvisiivillä liitelevän näyttämöllä, niin ymmärsi hän hiukan enkeleitä.
Oikeastaan ei Miia koskaan tullut täysi-iäiseksi. Hän oli vähän ollut muiden kanssa yhteydessä, paitsi vanhempain ja sisarten, ei kukaan ollut hänessä herättänyt eräitä huonoja haluja, ja "se vanha ihminen", josta papit puhuvat niin pahaa, varmaan vielä oli Miiassa nukuksissa.
* * * * *
Kevätpuoleen tuli Miia kalpeaksi, pienet hampaat vavahtelivat jokaisessa suuremmassa voimanponnistuksesta hän tuli hiljaisemmaksi kuin ennen ja äiti joutui suruunsa, mutta isä ajatteli, että tyttö on tehnyt nyt liian paljon kovaa työtä, hän kyllä paranee talven tullen. Ja talvi tuli ja lumi tuli maahan, mutta oli tuskin valkoisempaa kuin Miian posket, ja muutamana päivänä syöksyi verta kovasti hänen vapisevien huulien kautta.
Silloin mainittiin ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen sanaa "lääkäri" talossa. Mutta lääkäri asui kolmen penikulman päässä, isällä ei ollut hevosta noutaa häntä ja se käynti olisi maksanut kaksikymmentäviisi taalaria, päätettiin odottaa toistaiseksi.
Miia tuli huonommaksi. Hän sai yhä enemmän tuollaisten hienojen hellätuntoisten kasvien ulkonäön, joita kukkien rakastaja kauneina kesäpäivinä viepi kamarista puutarhaan juomaan ilmaa ja valoa, mutta joista ohikulkija ensimmäisen syystuulen tullessa ajattelee: "Nuo pitää pian muuttaa sisään."
Äiti itki ja isä makasi valveillaan koko yön ja ajatteli ainoastaan lääkäriä ja neljän aikaan otti hän pyhänuttunsa ja lähti ovea kohti.
— Mihin sinä menet, isä? kuului heikosti pieneltä vuoteelta akkunan pielessä.
— Minä menen panemaan valjaisiin ja noudan lääkärin, sillä en minä voi kestää tätä kauvemmin.