— Päivällisen aika on jo aikaa sitte ohi. Mutta muuten ei minulla ole juuri niin huonosti.
Jouluaattona pari vuotta takaperin, jona Maijan piti "muuttaa paikkaa", oli hän niin kipeä, ettei hän voinut jäsentä liikuttaa. Mutta silti ei hän saanut olla paikallaan, vaan talon pojat sitoivat hänet takarekeen ja vetivät yhtä iloisesti meluten viereiseen taloon.
Todella oli pitkä aika siitä kun Maija oli saanut ajaa. Mutta kun tultiin perille ja käskettiin Maijan nousemaan ylös, niin silloin ei Maija — jäsentä hievahduttanut. Hän oli jättänyt tämän maailman.
"Liian myöhään."
Aurinko voi kyllä polttaa kauniin, vienon ruusunkarvaisen pikku Miian kaulan ja käsivarsien hipiän ja tuuli, pakkanen, sade ja kova työ sen turmella, mutta käsivarren suloa pyöreyttä, poskien hymykuoppia ja silmän lempeää, ystävällistä ilmettä eivät ne hävittäneet.
Pahkaiset koivuhalot painoivat kyllä raskaasti hienoa ihoa, kun Miia talvella auttoi isäänsä kuorman panossa hänen ajaessa halkoja metsästä ja voimainponnistus vaivasi tuota heikkoa olentoa hänen keväällä ja leikkuuaikana työskennellessään yli voimiensa pellolla ja niityllä, mutta ikäänkuin joku kauneuden hengetär työpäiväin loputtua noitasauvallaan kosketti sitä kovaa vuodetta, jolla Miia makasi, sillä huolimatta kaikista rasituksista aina syntymästä saakka, kaikista vaivoista aina seitsemästä vuodesta alkaen, kun hän sai alkaa orjan elämää hoitamalla pieniä sisaruksiaan, oli Miia 16 vuotijaana hempein impi kuin mitä kylässä vielä oli nähty.
Isä ei puhunut asiasta mitään eikä äiti mitään, mutta väliin aterialla, kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa puulautasen yli, missä viidelle hengelle aivottu suuri silli loikoi yksinään tympähyttävän näköisenä, katsoivat he syrjään niin lempeästi, missä pikku Miia istui, ja silloin välähteli syyskuunauringon kaltainen valo Lotta-äidin kulmikkaille piirteille sekä vanhan Pekan karheat kasvot pehmenivät myös hiukan.
Kerran tuli herrastalon nuori herra iltasen aikaan mökkiin ja oli unohtamaisillaan pois lähteä, hän piti varmaan, että tuo kuiva leipä isä Pekan pöydällä oli liian kovaa Miian pienille, valkeille hampaille, sillä hän ei hellittänyt äitiään ennenkuin se oli luvannut kysyä tyttöä sisäpiiaksi. Mutta se ei onnistunut, tiedettiin kyllä, että leipä oli pehmeämpää siellä herrastalossa, mutta Lotta oli hiukan tarkastellut nuoren herran silmiin sinä iltana, ja hän pelkäsi, että nuo hienot leipäviipaleet herrastalon pöydällä ajan oloon voisivat tulla liian pehmeiksi, jos niitä pääsisi kostuttamaan katumuksen kyyneleet.
Minusta on varsin ikävää, etten minä voi sanoa mitään erinomaista Miian "sielunelämästä", niin vaikuttavaa kuin se olisikin, sillä todellisuudessa ei hänen sieluelämänsä ollut mikään erinomainen.
— "Hän on tavattoman vähän kehittänyt", sanoi vanha apulainen, joka opetti häntä sinä talvena kuin hänen piti mennä ripille. "Pienen katekismuksen taitaa hän jotenkuten, mutta 'selityksiä' ei hän osaa niin yhtään."