— Pikku Kustaa! Sinä voisit ostaa minut. Minä teen sinun luonasi kaikkea työtä, mitä jaksan, ja minä olen niin vanha, ett'en minä jaksa paljoa syödä.
Veljenpoika painoi ensin silmänsä alas ja punastui, mutta pian selkeni hämmästyksestään ja lausui pelkällä affääriäänellä:
— Tuhat sen tiennee, olisiko siitä mitään voittoa. Setä on niin kauhean heikko…
* * * * *
Jokaisessa huutokaupassa jää tavallisesti tavaraa, jota ei kukaan tahdo mistään hinnasta. Niin näissäkin huutokaupoissa. Löytyy sokeita ukkoja ja akkoja, tylsämielisiä, jotka ovat mahdottomia kaikenlaatuiseen työhön ja jotka eivät voi hoitaa edes omaa ruumistaan, kaatumatautisia, jotka herättävät kauhua ympäristössään, rampoja ja vaivaisia, joille on mahdotonta tehdä mitään palvelusta edukseen.
Ne ovat nämä, jotka joutuvat varsinaisiksi ruotilaisiksi, ne ovat nämät, jotka määrätyllä kellon lyönnillä saavat mennä ovelta ovelle ruodin tilallisten luona. Mitä kurjuutta tuollainen "huolenpito" tuo mukanaan, tahdon ainoastaan valaista yhdellä esimerkillä. Kaksi tylsämielistä sisarta, jotka eivät yhtään voineet pitää huolta itsestään, vaan köyhäin määräyksen mukaan koko elämänaikansa ajettiin kuin karjaa talosta taloon, synnyttivät — toinen viisi, toinen kaksi lasta. Oikeutettu palkinto köyhäinhoidolle sen nurinpuolisesta hoidosta.
Kummallisesti muodostuu todella kuitenkin ihmisten kohtalot. Kaikilla näillä lapsilla oli säännölliset sielunvoimat, parilla suuremmatkin, ja yksi niistä on nykyisin erään arvossa pidetyn kauppiaan kelpo puoliso hänen varakkaassa kodissaan muutamassa suuremmista kaupungeistamme. — Mutta se ei nyt kuulu tähän.
Muistan muutaman päivän, jona eräs vanha piika, tunnettu nimellä "Hultin Maija", myötiin muutamassa silloisessa huutokaupassa. Hän oli palvellut muita koko elämänsä, mutta siihen aikaan korkeintaan kolmekymmentä taalaria vuotuisesta vuosipalkastaan ei hän ollut säästänyt mitään vanhain päiväin varaksi! Hän oli vielä jotenkin virkku, mutta hänen näkönsä oli niin heikontunut, että hän vaivoin erotti päivän yöstä. Pitäjän lautamies "huusi" hänet 60 taalarista, mutta kun hän oli ollut hänen luonaan pari vuotta, oli hän upposokea ja — kelpaamaton myötäväksi. Silloin piti vanhan Maijan alkaa kulkemaan ruotia, neljä päivää itsekullakin manttaalilla.
— Maija-raukka, kuinka jaksatte?
— No niin, kiitos, Jumala nähköön hyvästi. On syntiä valittaa. Pahinta on muuttopäivinä, sillä silloin lähettävät ne minut tavallisesti pois päivällisen aikaan ja arvelevat, että minä saan syödä päivällistä siellä, minne tulen, mutta minä kuljen hiljaan, ja kun minä pääsen perille, on jo kulunut hyvän aikaa päivällisestä, jotta ne sanovat: