Jokainen, joka ymmärtää mitä sana koti merkitsee, käsittää helposti tällaisen elämän sulottoman kurjuuden.
Useimmille lienee tunnettua, että vielä aivan äsken teollisesti harjoitettiin orjakauppaa Ruotsissa, kun kuntien köyhäinhoito "möi pois" (juuri tätä sanaa käytettiin) etupäässä köyhien vanhempien lapsia, mutta myöskin enemmän tai vähemmän voimattomia vanhempia henkilöitä urakkahuutokaupalla sille seurakuntalaiselle, joka pyysi vähimmän niiden hoidosta ja ylläpidosta.
Oli liikuttavaa nähdä tuollaisina huutokauppapäivinä noita pieniä, laihoja, kalpeita ja arkoja lapsukaisia — tilaisuutta varten jollakin lailla ehyesti ja puhtaasti vaatetettuina, mutta tavallisesti jonkun vanhemman ihmisen vaatteissa, jotka olivat kaksinkertaisesti liian suuret — seisovan ja tungeskelevan pitäjän tuvan ovella. Toiset näyttivät tylsämielisen haluttomilta, toiset nyyhkivät hiljaan, vanhemmat, jotka jo jonkun kerran ennen ovat olleet "vasaran alla", vakoilevat levottomasti ja tuskallisesti, kenen mahtavat saada tulevaksi isännäkseen.
— "Et saa olla kovin tinki, sinä Kalle", kuului huutokaupanpitäjän — köyhänhoidon esimiehen kehottava ääni, "poikahan on jo kokonaista yksitoista vuotta, voi hakata havuja ja auttaa karjapihassa; kevääksi voi hän jo oppia karhitsemaan, puida hän jo taitaa kuin joku huono piika. No, mitä sinä sanot? — Kuusikymmentä taalaria? … oletko sinä poissa järjiltäsi! Luuletko sinä, että pitäjällä on kultakaivoksia pois annettavana! No, joudu nyt! Koitappa vain noita jänteviä käsivarsia kuin pojalla on! Ja jos hänestä tulee isäänsä, niin huonoa työmiestä et hänestä saa, sillä Nääkin Pekka raahtoi kuin koira, vaikka hän oli tyhmyri ja antoi piestä itseään kuolijaaksi. Kas niin, nyt se nulikka vesittelee! … Viisikymmentä taalaria, kuka se oli? Vai niin, Olli. No se oli oikein tehty, Olli … neljäkymmentä seitsemän taalaria … neljäkymmentä kuusi taalaria … ja viisikymmentä äyriä … ei yhtään enempää… Sano neljäkymmentä tasasesti, niin lyön minä … no, tässä on sinulle poika, Olli. Vai niin, vieläkö sinä itket, kanalja?"
Ja niin jatketaan edelleen huutokauppaa, ja aina sen mukaan kuin "tavara" myödään, poistuvat talonpojat ja torpparit kotiinsa omituisine "huutoineen."
Kotiin! Tavallisesti ei se koti ole mikään lempeyden ja rakkauden koti, johon nuo pienet raukat pääsevät, vaan saavat siellä itselleen pimeimmän nurkan, kovimman leipäkannikan, likaisimmat ja ikävimmät toimet, pahimmin parkitun peiton, ja jos isäntäväki onkin jotakuinkin siivoa, niin kyllä lapset ja palvelusväki, jos sellaisia on talossa, pitävät huolen, ett'ei elämä tule olemaan kovin suloista tuolle "myödylle", joka aina saa säästää heitä työssä ja palvella heidän huonojen luonteidensa esineenä.
Ei kuitenkaan luonnollisesti ole aivan mahdotonta, että elämä voi tuollaisellekin lapselle muodostua verrattain siedettäväksi. Köyhiä ihmisiä löytyy kaikkialla, ja niinpä löytyy yksi ja toinen lapseton ihminen, joka todella kiintyy noihin pieniin, jotka niin omituisella tavalla on uskottu heidän huostaansa. Kaikissa tapauksissa on noilla nuorilla "elämä edessään", tuleepi kerran se päivä, kun he pääsevät ripille eikä heitä enää "myödä", vaan itse menevät palvelemaan.
Sitte voi tapahtua, jos heillä koko pitkän työtelijään elämän aikana on kylliksi onnea mukanaan tai kylläksi itsekieltäymyksen voimaa, etteivät he enää vanhoina päivinään tarvitse uudelleen seisoa pitäjän tuvan ovella, ja kuulla huutokaupanpitäjän huutavan:
— Ukko ei ole vielä niin kurja, ettei hän jaksaisi jotain toimittaa … neljäkymmentä taalaria … kolmekymmentä kahdeksan taalaria ja seitsemänkymmentäviisi äyriä … kolmekymmentä kuusi taalaria … hyvä! … kuka se oli?
Minä en unohda koskaan erästä tapausta tuollaisessa tilaisuudessa. Huutokauppa oli lopussa, säästelijäästi putoilevia huutoja säesti muutaman vanhan miehen nyyhkytykset, joka istui alimpana penkillä uunin kupeessa. Se oli "Härkä-Johannes", tunnettu paikkakunnalla, ensin "pitäjän rikkaimpana poikana", senjälkeen oman talon omistajana ja sitä myöhemmin hurjana osakkaana tukkuhärkäkaupoissa, tuossa maaseudun uhkapelissä, joka on saattanut perikatoon tuhansia hyvin toimeentulevia miehiä ja varakkaita tilanomistajia. Niin oli käynyt Härkä-Johanneksellekin, ja nyt hänen täytyi turvautua samaan köyhäinhoitoon, jonka puheenjohtajana hän ennen oli ollut 12 vuotta. Talonpojat olivat ikäänkuin vähän arkoja katsomaan tuonne loukkoon, jossa ukko istui eikä mieliala tahtonut päästä huolettomaksi. Johanneksen veljenpoika, jotenkin toimeentuleva neljännestalonpoika, oli myöskin joukossa. Ja hänelle puhui lopussa vanhus: