"Kuusikymmentä viisi kruunua on tarjottu", kuului ääni ovensuusta.
"Niin kalliita ryökkinöitä ei täällä maalla ruukata, Penttilä. Se voi olla sopiva hinta teaatteritytöistä ja tanssimamselleista, joita sanoit nähneesi Tukholmassa. Mökkiläisen tyttö saa toki mennä halvemmasta. Sanoitko sinä viiskymmentäviisi, Antti? Hitto vieköön, jos annamme enemmän kuin viisikymmentä. Tuo saakelin Hakalan Juha aivan vie meidät vararikkoon kakarajoukollansa. Lyödäänkö tasan viisikymmentä, Antti?"
"Lyö jos uskallat", sanoi vuohi akalle.
"No onneksi olkoon, Antti! Kuluta terveydellä. Nyt sinä ensin voit pitää häntä aputyttönä kuusi vuotta, kunnes hän on lukenut edes, ja ansaita hyvät rahat hänestä, ja sitte saat siitä oikein kotona kasvaneen palkkapiian. Niin, niin, Antti, sinä olet aina osannut oikein pelata naisväen kanssa."
Joka meidän rahvastamme tuntee, hän tietää, ettei tuossa haavoittavassa ja sydämettömässä puheessa, tuossa säälimättömässä orpojen myymisessä ollenkaan ole sitä julmuutta ja halpamaisuutta, mitä kansan elämään ja ajatuskantaan perehtymätön helposti voisi luulla siinä olevan. Joku tuolla tavoin "myyty" lapsi joutui huonon kohtelun alaiseksi, mutta hänen tilansa olisi voinut tulla yhtä huonoksi, vaikkapa "majoittamisen" muoto olisikin ollut vähemmän loukkaava. En tahdo puolustaa sitä, mitä ei puolustaa voi, mutta en tahdo tehdä asiaa pahemmaksi kuin se oli, ja ketään meistä sisaruksista ainakaan ei tahallisella julmuudella piinattu. Saimme tietystikin huonoimman palan vadista, repaleisimmat vaateryysyt, ja meidän oli heikoin voimin tekeminen raskasta työtä, mutta talonpojan omat lapset eivät olleet paljoakaan paremmassa asemassa.
Hanna veti pääliinan silmilleen ja meni istumaan oven pieleen; oli kuin olisi hän vaistomaisesti tuntenut, että sänky ja kotoinen lämpö vanhempien kodissa ei enää kuulunut hänelle.
Jos otetaan vanha Martta pois luvusta, olen varma, ettei yksikään näistä isistä ja äideistä vielä tähän asti ollut tuntenut sydämessään mitään ahdistusta tämän surullisen toimituksen kestäessä. Mutta kun naapurinvaimo nosti pikku Emman lattialle ja sanoi. "Nyt on sinun vuorosi", syntyi yhtäkkiä merkillinen hiljaisuus tuvassa.
Hän oli tuskin kolmea vuotta täyttänyt ja tavattoman kaunis lapsi. Kullankeltaiset runsaat kiharat reunustivat kasvoja, jotka kaiken köyhyydenkin keskellä olivat tulleet täyteläisiksi ja ruusuisiksi, ja suuret sinisilmät loistivat kysyvinä ja ihmettelevinä, kauniina, jollaisiksi kuvittelemme enkelien silmiä.
Jussilan isäntä rykäsi, sylkiisi uunin nurkkaan ja huomautti hiljaa:
"Koreapa on, pikku raukka."