Minä menin lieden luo, missä siskot seisoivat, ja ojensin käteni ensin Hannalle, sitte Johannekselle. Kun Emman vuoro tuli, puhkesivat kyynelet taas esiin.
Ukot kääntyivät poispäin ja tuli taas niin ihmeellisen hiljaista tuvassa. "Vapauttavan sanan" tarpeen tunsi kyllä kukin. Viimein sanoi Länsikylän Lassi:
"Mäkitupalaisilla ei pitäisi koskaan olla oikeutta saattaa maailmaan tuollaista hemmetin suurta lapsijoukkoa."
Tämä tervejärkinen kansantaloudellinen mietelmä ei miellyttänyt vanhaa Marttaa, häntä, joka antoi Hannalle äidin virsikirjan. Jo ovella, kotiinlähdössä, kääntyi hän ympäri ja sanoi:
"Pidä suusi kiinni, Lassi, äläkä sekaannu meidän Herramme tehtäviin!"
Pohjosen Jaska oli, paitsi minua, ostanut padanjalat, vasaran ja ämpärin. Vasaran pisti hän taskuunsa, pani padanjalat ämpäriin ja antoi sen minun kannettavakseni. "Tule nyt, poika!"
Kun olimme tulleet mäen alle, käännyin katsomaan taakseni. Useimmat ihmiset olivat jo kadonneet mökin pihalta; ovella seisoi "esimies" ja pani par'aikaa esilukkoa oveen.
Kuinka näyttikään tupa vanhalta ja harmaalta ja matalalta ja rumalta ja pieneltä!
Mutta niin pieni kuin se olikin, oli se kuitenkin antanut suojaa ja kodin kuudelle sydämelle, jotka rakastivat toisiaan, vaikka huulet eivät sitä koskaan sanoneet; oli nähnyt sisällään suuren kärsimisen ja surun, kokonaisen pikkumaailman, jolla kaikessa halpuudessaan ja köyhyydessään kuitenkin oli oma erityinen leimansa.
Oliko siinä kerran myöskin ilo ja elämän toivo asunut?