Suuren taloni suuressa työhuoneessa Suurentorin varrella minä istun ja ihmettelen suuresti muistellessani omia vaiheitani.
Tuolla kulmassa on pehmeä, hyllyvä sohva ja sen takana marmorijalustalla kuvapatsas, joka on maksanut kolmesataa kruunua. Seiniä koristavat hyvinkin kalliit taulut; ovatko ne myöskin arvokkaita, sitä minä en ymmärrä. Ja jalkani lepää pehmeällä Smyrnan matolla; että se on "oikeata" tavaraa, sen minä ymmärrän.
Ja tämä jalka itse on saappaassa, niin kirkkaan kiiltävässä, että luulisi nuoren kärpäsenkin siinä helposti taittavan jalkansa. Ja housut ovat hienointa verkaa, ja aamutakkini on maksanut yhdeksänkymmentäviisi kruunua.
Nimeni on Nils Jönsson, palvelukseksenne.
Sikari suussani maksaa neljäkymmentä äyriä, ja kun näin nautin siitä hiljaisessa mukavuudessa illallisen jälkeen ennenkuin menen levolle, muistuu mieleeni toinen koti, joka kerran oli minulle yhtä tuttu kuin tämäkin, koti syvällä metsän sydämessä mataline ovineen ja mustuneine kattoineen, vinoine seinineen ja rikkeimine seinäpapereineen; vartaassa riippui muutamia kovia leipäkyrsiä ja sen synkät, vakavat, elämän taistelussa aikasin murtuneet asukkaat tähän aikaan illalla jo nukkuivat suurissa, seinään kiinnitetyissä sängyissään.
Toinen näistä oli pieni, kuihtunut mies, jonka ahavoituneilla kasvoilla aina oli huolestunut ilme ja jonka kapeat hartiat elämän taistelu oli painanut kumariksi. Kuinka nöyrä olikaan noiden sinisten silmien katse, kuinka nopeasti kohosikaan lakki päästä, kun joku korkeampi häntä puhutteli, ja kukapa ei olisi ollut "korkeampi" kuin Hakalan Juha! Kuinka ohut ja paikattu olikaan vanha sarkatakki! Kuinka kylmältä mahtoikaan tuntua noissa karkeissa rohdinhousuissa, kun talven kylmimmällä pakkasella piti olla kivityössä.
Tunnen hyvin rahan arvon, sillä olen itse pitkien vaikeiden vuosien kuluessa kerännyt lantin toisensa päälle, mutta kernaasti antaisin kymmenentuhatta kruunua, jos minulla olisi sinut täällä, sinä vanha, kuihtunut, vuosien murtama mäkitupalainen, ja minä saisin asettaa sinut tähän pehmeään tuoliin ja kietoa oman, kalliin aamutakkini laihan vartalosi ympäri…
Toinen henkilö mökissä oli surkastunut nainen, jonka muodot olivat kulmikkaat ja tukka harmaa. Kumarassa kävi hänkin, ja painuneesta rinnasta pyrki esille yskä, joka leikkaa sydäntäni nyt vieläkin, viisikymmentä vuotta jälkeenpäin. Voin vielä nähdä harmaan, ryysyisen hameen, ja pelkäänpä, että nuo ryppyiset, ennen aikojaan vanhentuneet kasvot tuskin koskaan olivat vallan puhtaat, mutta sittenkin, sittenkin… Saisivat kernaasti huomenna ottaa minulta suuren taloni Suurentorin varrella kaikkineen, kunhan vaan tänä iltana saisin kantaa hänet tänne ylös, varovaisesti riisua hänen ryysynsä ja asettaa hänet nukkumaan omaan suureen, pehmeään ja lämpimään sänkyyni ja sitte polvistua sängyn ääreen ja painaa pääni hänen rinnoilleen.
Puusohvassa ja lavitsoilla nukkui pieniä liinatukkaisia olentoja karkeat, mustuneet ja rääsyiset paidat yllä; pienet kasvot olivat kalpeita ja hiukan pöhöttyneitä, jollaisiksi ne tulevat kun kuukauden toisensa jälkeen ainoana ruokana on suolaveteen kastetut vetiset perunat.
Yksi näistä kasvoista on sama, jonka itsetietoisena näen öljyväritaululla vaimoni kamarissa. Posket ovat käyneet täyteläisimmiksi ja rohtimisen paidan sijaan on tullut hännystakki, jonka rintapielessä Vaasa-ritarikunnan tähti kimmeltää.