Ja ne muut kasvot?
Niin, minä olen hyväntahtoinen mies ja annan vuosittain suuria summia puutteen lieventämiseksi; mutta lastenjuhlissa kaupungintalolla, kun minä muiden vaasaritarien joukossa seison täpötäysien joulukuusien ääressä ja jakelen niiden lahjoja oikealle ja vasemmalle, silloin väliin ääni käy karkeaksi ja sydän kovettuu ja tuntuu kuin olisi jäätä rinnassa, kun ajattelen, minkä riemun tuhannes osakaan kaikesta tästä ihanuudesta olisi herättänyt Hakalan Juhan pienokaisissa, ja että sellaista iloa ei heille koskaan sattunut.
Josko se nyt vielä olisi liian myöhäistä?
Olisipa niinkin. Miia ja Jaakko ovat kuolleet. Johannes on mennyt perikatoon Amerikassa. Pikku Emmani, rakkain sisareni, joutui saaliiksi sillä himojen metsästysmaalla, missä hienot herrat metsästävät rahvaan tyttäriä, ja suojattu kuolinpaikka oli kaikki, mitä Niilo-veli voi hänelle antaa. Hanna sisar elää, ja hänellä on mies ja lapsia, mutta hänen elämänsä on tehnyt hänet sellaiseksi, että sen avun, minkä hänelle annan, täytyy mennä kolmannen käden kautta ilman rakkaita sanoja, ilman personallista tapaamista.
En tiedä, minkä vuoksi ajatukseni juuri tänä iltana noin lentävät komean kotini ja Hakalan Juhan harmaan tuvan välillä. Ehkä se johtuu siitä, että vaimoni juuri tänään on kirjottanut Tukholmasta, missä hän on huvittelemassa vanhimman poikamme luona, ja puhunut niin paljon juhlasta, mikä meillä pitäisi vietettämän syntymäpäivänäni, parin viikon päästä.
Kuusikymmentä vuotta! Niin, onhan se kieltämättä tuollainen penikulmapatsas, jonka juurella väsynyt vaeltaja kernaasti hetkisen lepuuttaa uupuneita jalkojaan, katsahtaa kuletulle tielle ja avaa eväskonttinsa kaivaakseen vanhoja muistojaan esiin.
Paljon on tuon pienen, metsän sydämessä olevan kodin ja tuon suuren, valkosen, Suurentorin varrella sijaitsevan kodin välillä. Ja paljon on tuo perunoilla ruokittu poikanen rohtimisessa paidassaan saanut kokea, ennenkuin hän pääsi parhaassa öljyvärissä, hännystakkiin puettuna vaasatähti rinnalla katselemaan maailmaa hienon naisen — hänen oman rouvansa — kamarin seinältä.
Ja eukkoni ei tule kotiin ennenkuin puolentoista viikon perästä, ja liike käy nykyään tasasta kulkuaan, vaikk'ei toiminimen vanhempi osakas olekaan konttorissa.
Jospa koettaisin kaikessa yksinkertaisuudessa kertoa…?
Mikä hullu ajatus! Minultahan puuttuu niin tavattoman paljo edellytyksiä oikean kirjan kirjottamiseen. Muun muassa tuo "ylevä ja vapaa maailmankatsomus", joka minun ymmärtääkseni on ehdottomasti välttämätön, jotta kirjasta tulisi uudenaikainen ja hyvä. Luulenpa oikeastaan, että se, joka tähän aikaan tahtoo kirjottaa hyvän kirjan, ei saa uskoa juuri mitään. Paitsi omaan neroonsa tietysti. Ja minä, joka uskon niin paljoon! Pääkirjani numeroihin ja eukkoni rakkauteen ja lapsiin ja vanhaan kasööri Palmiin! Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi Jumalan hyvyyteen.