Jumalaan, niin… Nils Jönsson parka, Häntä ei sinulla, sen pahempi, ole ollut aikaa ajatella, niin paljon kuin olisi pitänyt! Mutta minä olen liian oppimaton, ruvetakseni epäilyksen viisasteluihin, ja olen usein tuntenut Korkeimman käden niskatukassani, niin että jos minä johonkin uskon, niin toki nyt ainakin meidän Herraamme, ja olen kiitollinen kaikesta mitä hän on tehnyt Nils Jönssonin hyväksi.
Kansakoulussa luimme erään vanhan virren värssyn, joka ei silloin sen enempää huomiotani herättänyt, mutta jota minä usein sittemmin olen muistellut, kun rupesin kömpimään ylöspäin maailman polulla.
Niin paljon minulla on kirjailijatavoista tietoa, että tiedän aivan sopimattomaksi ja lapselliseksi ja vanhanaikaiseksi tuollaisen vanhan värssyn mainitsemisen näin keskellä aivan maailmanhenkistä kirjaa, mutta mielestäni ovat sen sanat niin sattuvasti toteutuneet omassa elämässäni, että minun "Patruuna Jönssonin muistelmissa" täytyy välttämättömästi huomauttaa, että
On huokeata Jumalalle
Tomusta köyhä korottaa,
Ja rikas panna vaivan alle
Sen mieli ynsiä masentaa.
Jumala, ihmeen tekijä
Voi alentaa ja ylentää.
II.
Kuinka minä aloin ansaita leipäni, jäin orvoksi ja tulin myydyksi huutokaupalla.
Työstä kertovat minun aikaisimmat muistoni. Poikani, joka lääkärinä palvelee Tukholman serafimsairaalassa, oli kolmenkymmenen kahden vuotias itse ruvetessaan ansaitsemaan leipänsä; hänen isänsä oli kahdeksan vuotias. Poikani ehkä alkoi sen liian myöhään, minä taas mahdollisesti liian aikasin.
Mikään raskasmielisyys sen johdosta, että minun niin aikasin piti lähteä "ansaitsemaan", ei toki tullut kysymykseen; päinvastoin vallitsi kotonani Hakalassa suuri riemu kun sain ensimäisen paikkani, suurempi kuin jossain herrasperheessä pojan päästessä vapaaehtoiseksi johonkin hienoon rykmenttiin. Mutta tätä paikkaa ajatellessani valtasi kuitenkin pikku sieluni mitä suurin kauhistus.
Talojen tilukset eivät siihen aikaan vielä olleet jaetut; läheiset pellot oli kyllä kullakin talolla erikseen, mutta ulkopalstat olivat yhteisiä. Niityillä tehtiin heinää yhteisin voimin ja sato tasattiin taloluvun mukaan; eri peltopalasten välillä ei ollut mitään aitoja. Keskikesästä kävi koko kylän karja yhdessä laitumella yhteisessä metsässä, mutta syyskuun alusta, kun vilja jo osaksi oli korjattu, päästettiin karja vainioihin, syömään ojanpyörtänöiltä ja peltojen välisiltä niittypalasilta. Ja silloin tarvittiin paimenpoikaa vartioimaan, ettei karja päässyt vielä korjaamatta olevaan peltoon eikä perunamaahan sotkemaan.
Meitä oli viisi hakijaa ja etevin niistä oli Pietarin Kaisan Jussi, edellisen vuoden ansiokas paimen, yhdentoista vuotinen vekara, jolla oli oma jouhisiimainen piiskakin. Mutta hän vaati, paitsi ravintoa ja vanhan hevosloimen vapaata käyttöoikeutta tallinylisillä, missä paimenpojalla oli makuupaikkansa, myöskin parin puolianturoita ja kokonaisen naulan sukkavilloja. Mielihyvällä voin sanoa, että nämä Jussin tai oikeammin hänen äitinsä Kaisan hämmästyttävät vaatimukset saivat osakseen koko kylän yksimielisen paheksumisen; olihan kysymyksessä vain viiden viikon paimentamisaika.