Sitte oli siellä hakijana eräs toinen nuori mies. Mäntylän Kustaa, suuri ja vahva poika, joka kävi kymmenettä ikävuottaan ja aina löi minua koulussa. Mutta hänen äidillään sanottiin olevan suuri harrastus siihen hauskaan urheiluun, jota kutsutaan varkain lypsämiseksi, ja niin tuli hän hylätyksi.
Eräs toinen poika oli tunnettu suuresta julmuudestaan eläimiä kohtaan, ja neljäs hakija oli yhtä pieni ja heikko kuin minäkin, ja siten sain minä paikan.
Minut on myöhemmin valittu sekä valtuusmieheksi että valtiopäivämieheksi ja jos johonkin komiteaan ja lähetystöön, ja kruununprinssi on minua kaksi kertaa puhutellut; mutta koskaan ei ole sydämeni tykyttänyt niin kovasti ja niin nopeassa tahdissa kuin milloin kylänvanhin tarttui minua olkapäähän ja sanoi:
"Oletko sinä kiltti eläimille?"
"Olen", sanoin minä.
"Etkä vie perunapellolta perunoita mukaasi kotiin?"
"En, Jumala minua siitä varjelkoon."
"Etkä vaadi mitään villoja etkä puoli-anturoita?"
"En, en suinkaan."
"No tule sitte maanantaina kello seitsemältä!" Jumalan kiitos! Niinpä pääsisi siis äiti viiden viikon aikana jakamasta leipää ja silakkaa aivan niin pieniin osiin siellä kotona, ja pikku sisaret saisivat kukin neljä perunaa kolmen asemasta! Kuinka onnellinen olisinkaan ollut, jollei rintaani olisi kuristanut tuo hirmuinen kauhu ja pelko suuren vihaisen kyläsonnin takia. Sen silmät säkenöivät ja se kynti sarvillaan maata kaukaakin vaan nähdessään ihmisen, ja hänet piti minun, pikku raukan, ajaa pois kaura- ja perunamaasta.