Olin saanut uudet puukengät, ja äiti oli solminut sokeritoppinuoraa pajukepin päähän paimenpiiskaksi. Vapisevin sydämin minä maanantai-aamuna, paljon ennen määrättyä aikaa astuskelin kylätietä ja paukuttelin piiskaani, rohkaistakseni itseäni.
Ja sitte päästettiin kaikki elukat ulos, ja Jussilasta tuo mahtava, pelätty sonni, sillä tänä vuonna oli Jussilan vuoro pitää kyläsonnia.
”Et suinkaan sinä vaan Ollia ujostele, poika”, sanoi Jussilan isäntä, päästäessään sonnin ulos.
”Een, en su-suinkaan”, sanoin minä ja pelkäsin niin, että hampaat suussa kalisivat.
Ensimäiset tunnit menivät hyvin. Elukat olivat tähän asti käyneet metsässä, missä laidun oli huonoa, ja ihastuivat nyt täysin suin herkuttelemaan pyörtänöiden mehukkaalla ruoholla. Mutta päivällisen lähetessä, kun ne alkoivat saada kyllänsä ja mahat olivat pullollaan kuin ruotiukolla kolmipäiväisten lukukinkeripitojen jälkeen, rupesivat ne kävelemään, ja pian oli Olli Kaurapellossa näykkien suuhunsa kauranhelpeitä.
Mitä oli minun tehtävä? Ajaa se pois pellosta oli kyllä varma tuhoni, ja jollen taas ajaisi sitä pois, menettäisin tietysti paikkani. Lukukinkerillä olin papin kuullut sanovan, että piti rukoilla hädän hetkenä. Sen tahdoin tehdä, mutta sekä "Isä meidän" että "Herran siunaus", joiden aavistin paraiten sopivan tällaisessa tilaisuudessa, olivat vallan sekasin päässäni. Panin käteni ristiin ja aloin joka jäsen vavisten hitaasti lähestyessäni Ollia: "O Jumala, et hyljää pienten ääntä…", niin, sitäkään en muistanut sen pitemmälle.
Nyt tempasi tuo peto kokonaisen sitoman kuhilaasta ja heitti sen korkealle ilmaan niin että akanat varisivat. Silmissäni musteni maailma ja ääneen itkien aloin huutaa:
"Herra kaikki ravitset,
Tarpehemme taritset — —"
Pois, tahdotko lähteä tiehesi, sinä senkin riivattu.
— Hoi… Niin, niin sinä! Ulos!