Olli nosti kummastellen päänsä ja katseli tuota pientä, itkevää ihmislasta. Sitte se säälivästi sanoi: "Mu..u..u..uh" ja — lähti pois pellosta.
Talollisia oli kylässä kaikkiaan viisi, ja kunkin piti elättää minua yksi viikko. Kun viikko oli lopussa sain vanhoine hevosloimineni marssia toisen talon heinävinnille. Sinä iltana sain aina nälissäni mennä nukkumaan. Aina sanoi emäntä siinä paikassa, mistä lähdin:
"No lähdehän nyt, poika! Syömistä saat kyllä toisessa talossa."
Ja yhtä varmasti sanoi emäntä siellä, minne tulin:
"Menehän nyt nukkumaan, nulikka, illallistahan sait jo Lassilassa."
Ja minä olin yhtä mieltä molempien emäntien kanssa, vaikka oli niin nälkä, että olin syödä sormet käsistäni.
Talvisaikaan minä harvoin voin ansaita itselleni aterian, mutta keväällä sain aina jossakin olla apuna, paasinpa hiukan kouluunkin, silloin kansakoulun alkuaikoina, ja kun mahla tuli koivuun, niin että varvuista helposti lähti kuori, istuin ulkona mäellä ja tein vispilöitä, joita sitten kaupittelin taloissa.
"Annas tänne kaksi tai kolme kappaletta! Äitisi saa niistä vadillisen velliä kun sattuu täällä käymään", sanoivat emännät.
Mutta herraskartanossa sain voileipää ja maitoa niin paljon kuin jaksoin syödä, ja pienen valkosen rahankin, ja väliin oli salin ovi auki, niin että kuulin kotiopettajattaren soittavan. Se oli hieno neiti, kaunis kuin päivä, nuori ja iloinen. Kerran hän tuli kyökkiin, puhui minulle ystävällisesti ja taputti poskelle ja antoi minulle kaksikymmentäviisi äyriä. Tarjosin hänelle heti viisi kauniinta vispilääni, mutta silloin hän pudisti päätänsä alakuloisesti ja sanoi: "Kiitos, pikku ystäväni, mutta kestää vielä monta, monta vuotta, ennenkuin minä sellaisia tarvitsen". Tahdonpa lyödä vetoa, että oli joku, jolle hän erinomaisen mielellään olisi hetikin keittänyt puuroa vispilöilläni.
Kesällä minua tarvittiin milloin siellä, milloin täällä, ja syksyisin oli minulla paimentoimeni. Enimmäkseen sain vaan ruuan palkakseni, mutta kun oikein tahdottiin olla anteliaita, annettiin minulle joku vanha vaatekappale tai joku kymmenäyrinen parin viikon työstä. Jälkimäisessä tapauksessa olin minä riemuitsevan iloinen ja rallattelin ja lauloin, niin että sen kotona kuulivat jo kaukaa. Kerran olin eräältä matkustavalta kauppiaalta saanut kokonaista viisikymmentä äyriä, kun olin hoitanut hänen hevostaan ja avannut hänelle veräjiä. Silloin minä ostin purkin hunajaa, jonka äitini saisi, joka kipenän, sairaalle rinnallensa. Oli penikulma matkaa puodista kotiini, mutta vaan yhden kerran tuli kiusaus lapsen mielelle liian suureksi, niin että minä pistin koko etusormeni purkkiin ja imeskelin sitä sitten ainakin puolen tuntia. Sinä iltana tapahtui ensimäisen ja ainoan kerran, että äiti hyväili minua; sellainen ei ole tapana meidänlaisen väen keskuudessa.