Illallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni voimakkaasti hänen kättään, sanoen:
— Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin tervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei mielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne pahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti mieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet, jos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet laulunne?
Arvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain ivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut häntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan herrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan ollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka — oliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat hänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä? Eikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten muittenkin?
Arvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä tyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen Toivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä vilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat Svedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin aasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja vieläpä — ja se olikin kaikkein pahinta — suuret, ruskeat silmät, jotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään vuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun hän yksipäisesti koetti nukkua.
IY.
Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.
Vielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat Stålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin inhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta eipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä arvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan olleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen henkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri Akselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua "pastorista" olisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että olivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan pitäjänkappalaisista.
Akselsonin neidet istuivat "alla päin pahoilla mielin" ja haukottelivat salavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan itsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan — siellä yläkerrassa oli etehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin — sanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan kreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.
Äkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen, jolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat silmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.
— Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka hirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa! huudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli suuteloilla hänen poskiansa.