Nuori Svedenhjelm oikaisi itseään:
— Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi…
Mutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.
— Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa syntyy, kun saamme kuulla tytön laulavan, kuiskasi hän.
Gerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut kunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu noille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet eivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan mitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut tarpeeksi laaja.
Mutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin tenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja ainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja ylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun ylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen heräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne, jotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka myöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä innostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.
— Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori Maununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä laulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.
— Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäin tahdo, tietysti, sillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä … hm … pian olevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli hermostuneesti vaaleita viiksiänsä.
— Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi? kysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.
— Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin olisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinen silloinkin, virkkoi parooni.