— Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich ist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka puhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine La Tour!
Tässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
— Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?
— Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka, kas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.
Parooni soitti.
— Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä tulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.
Kammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen vieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.
— Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin odottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon hienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän läheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa, sanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:
— Lapsi raukka, minä…
— Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja samalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa ja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.