— Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.
— Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.
— Hm! niin, hänen myöskin, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme nuorista, opetettavista varsoista.
Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen sanoi:
— Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?
— Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa ja helteessä, sanoi vapaaherratar.
— Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria, trubaduuri Maunusta.
— Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan. Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.
— Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä illallista laittamaan.
Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista. Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että hän oli heidän ystävänsä.