Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.
— Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.
— No, kuinka rou … muo … te viihdytte täällä Toivolahdessa? kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan entiseen sohvaan.
— Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut näin hyvän paikan!
— Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin mitä meillä nyt on.
— Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.
— Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain tuotamme vaivaa.
Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:
— Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte kentiesi jotakin urheilua?
— No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin hymyilyn tapaista.