Äiti viittoi kyökin ovella.
— Arve!
— Mitä, pikku äitini?
— Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.
— Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.
Nuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.
— No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi laittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.
Arvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.
— Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää vain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken vaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!
Samassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti, kun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.