— No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun kirkkoon tulevat.
— Arve!
— Mitä, äiti?
— Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan katsomaan.
— Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.
Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä, varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä, kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää. Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin viisi.
"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaan yksi uhri tuntui hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan yksi eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea", "Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän sanoi:
— Arve!
— Mitä, äiti, tahdotte?
— Saanko antaa lehmille nimet?