— Saatte, tietysti, äiti rakas.
— No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli, huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.
Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit, ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin hyvältä.
Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "Ota sinä se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut. Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä, jotta poika saisi vähän enemmän…
Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille hartioille ja sanoi:
— Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!
— Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.
II.
Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.
"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.