Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin silmin.
Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian laitumilla.
— Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon välillä ole sovinto-oikeutta.
Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät valkoisten sormien lomitse.
Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, niin oli varmaankin hänen laitansa!
Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi, "väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin kasvoihin, ja sanoi:
— Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte, aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on toinen, yleisön tuomio toinen. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut…
Hän vaikeni.
— … Heikot sielut?
— … Lankeavat syvälle tahi — itse hävittävät oman ruumiillisen verhonsa.