— Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus kohdannut Saidaa?
— Ei, isäni, mutta…
— Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan? Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? Jokin sinua vaivaa, Aksel…?
— Lukekaa…
Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat, kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.
— Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi… Tahi rakastatko häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?
Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään kuin kasvoi parin tuuman verran:
— Rakastan, isäni.
— Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy rakastaa. Siis hän rakastaa sinua. Voitonriemuisena todistuksensa selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:
— Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa! Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä, kyllä elämässä koetellaan, poikani.