Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa. "Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään. Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."
Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi ääneensä luki kirjeen.
Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos sanaakaan lausumatta.
Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.
Äkkiä nousi kreivitär istualta:
— Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!
Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.
— Aksel, mihinkä menet?
Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:
— Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen…
— Varjelkoon! Mihinkä?