— Minä menen … minä menen … käskemään, että panevat Biankan ja Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta, äitini…
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin. Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm. Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille poskille punertava hohde.
— Ja sellaisen miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär äidillisellä surulla ja ylpeydellä.
— Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä, tuumasi vanha kreivi.
— No mutta Hugo sinä! Enhän minä koskaan kureillut sillä tapaa!
Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona, millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle sekä vastasi:
__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä ystäväni.
XI.
Rippikoulu.
Oli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin, ja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat vain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän mielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja toivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten saisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset pellot taikka jotka jo olivat "perunan-ottonsa" lopettaneet, he istuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan laskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.